Tänään minun tuli käytyä yhden kaverini kanssa keskustelu, siitä että taikuuttta on oltava olemassa. Minun mielestäni taikuutta on olemassa jollakin tasolla. Huom! En tarkoita taikuudella sellaisia silmänkääntötemppuja mitä jotkut taikurit tekevät vaan sellaista ns. Puhdasta magiaa. Taikuutta on olemassa, sillä kaikki luonnonilmiöt, ajatusten luku, pfoteetat ja ennustukset eivät ole selitettävissä ärjen rajoissa. Sitä en tiedä mistä taikuus on tullut, mutta sitä on pakko olla/ollut joskus olemassa. Miten muuten selittäisitte kaikki noidat jne. Taikuus on ehkä niin vahavaa että emme huomaa sitä ja ehkä siitä on tullut jokapäiväinen asia. Tai sitten se on kätketty visusti sumun peittoon, mutta joskus se sumupeitto rakoilee ja maailmaamma pääsee hitunen taikuutta. 

Nyt joku varmasti väittää että olen hullu tai sitten olen lukenut liikaa kirjoja. Mutta ei. Taikuutta on olemassa ja jossain tuolla kaukana on paikka jossa asuu "noitia ja velhoja". Minä uskon niin. Jos vain pitäisitte silmänne auki, niin huomaisitte miten jokin yliluonnollinen voima vaikuttaa meihin. Minä en väitä ettäkö minä osaisin taikoa tai että kannustaisn teitä hulluuksiin. Näin minä ajattelen taikuudesta. Sitä on minun mielestäni olemassa, ainakin j

ollain psyykkisellä tasolla.

Kaveriporukat. Ne taitavat olla monelle nuorelle tärkeitä. Ne olivat minullekkin, ennen kuin aloin viettää aikaa L:län kanssa. Nyt minusta tuntuu että minuakin hieman syrjitään. En ole kovin sosiaalinen, mutta olisihan se varmasti kiva tietää mille kaikki hymyilevät. Meidän luokallamme tytöjen keskuudessa syrjiminen oli pahimmillaan viime vuonna. Silloin kaikki nämä somejutut olivat uutta ja niin "ihkua". Olen siis itsekkin instagramissa, mutta puhelimeni ei ole mikää Iphone, en ole snapchatissa ja Whatsapikin (en nyt muista miten se kirjoitetaan) joudun poistamaan kun se ei toimi. Toinen syy miksi minua vieruksutaan on varmaan hieman oudot käytöstapani, hikkeyteni ja se että minun pitäisi kuulemman hankkia elämä, koska kuulemman hautaudun kirjojen alle.

Minulla on joitakin hieman hassuja tapoja kuten se että käytän aika paljon adjektiivia ihastuttava, kallistan päätäni sillä tavalla lintumaisesti, nauran asioille joita muut eivät ymmärrä, hullaannun historiasta, fykestä ja helmikirjonnasta kässäntunnilla ja tykkään tehdä pieni kokoisia töitä. Näitä ominaisuuksia luokkalaiseni eivät ymmärrä. Kun tähän liitetään vielä se että olen luokkalaisteni mielestä hikke, en ole muotitietoinen, olen aina hieman nuhjuinen, minulla on paksut hoitamattomat kulmakarvat ja olen luokkalaisteni mielestä tätimäinen, ymmärrätte ehkä miksi minulla ei ole kovinkaan paljon kavereita.

On minulla siis kavereita, tai ainakin oletan että he pitävät itseään minun kavereinaan. Mitään BFFää minulla ei ole. L viime vuonna kyllä halusi että olisimme bestiksiä, mutta en minä halua sitoutua johonkuhun ihmiseen ja sitä paitsi näkemyksemme kaveruudesta olivat mielestäni erillaiset. Minun mielestäni voi olla jonkun hyväkaveri, vaikka ei olisikaan hänen kanssaan joka välitunti, kävelisi käsikynkässä ja hankkisi bestiskorua.

Minua on valitettavasi niin helppo manipuloida, lahjoa jne. En lähes ikinä sano että ei, en halua. Tällä viikolla sanoin kuitenkin niin L:lle ja hän suuttui, minulle. Mielestäni minulla on oikeus sanoa ei jollekkin vapaaehtoisjutulle koulussa. Tuntuu että olisin koiranpentu. Sellainen joka kyllä seuraa kiltisti perässä, mutta lähtee vähäksi aikaa omille teilleen. Minä en halua olla koiranpentu. Haluan että minulla on ystäviä, jotka näkevät minut sellaisena kuin olen, en sellasena kuin mitä kenties esitän muille. Aivan, esitän yleensä ihmisille sellaista ystävää/ihmistä jona he näkevät minut. En edes tiedä miksi. Minulla on vain sellainen tyhmä tapa. Haluaisin että minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen, jotta minun ei tarvitsisi paeta omaa itseäni kirjoihin.

Kirjat ja taide ovat merkittävä osa elämääni. Luen lähes joka päivä ja... Aargh!! Miksi jauhan tälläistä sontaa? Kirjat ovat minulle tärkeitä, koska ne auttavat minua unohtamaan omat ongelmani. Luen siis ahmin kirjoja paljon. Tänäänkin luin Kirsti Ellilän kirjan Iiris, eilen luin kirjan Maanantaisyndrooma ja sitä edellinen kirja taisi olla Kirsikka sydän eli Suklaamuruset-kirjasarjan osa 1. Kaikkia noita äsken mainitsemia kirjoja suosittelen.

Luen mieluiten scifi/fantasia kirjoja. Harry Potterit, Percy Jacksonit, Laura Lähteenmäen kirjat jne. on tullut luettua. Lempikirjani...on? Lähes kaikki kirjat ;) Pidän muuten myös dekkareista.

Taiteesta sen verran että olen kohta 8 vuotta kuvataidekoulua harrastanut, joten kyllä sitä osaamistakin hieman löytyy. Piirrän paljon, mutta erityisesti tykkään savitöistä, öljyvärimaalaamisesta ja musteella piirtämisestä. Tuossa hieman esimerkkejä töistäni.

 

 

Eipä mitään erikoista. Paitsi tietysti että itkin, nauroin katkerasti, olin vihainen, tein virheitä, pelkäsin jotain aivan turhaa ja hymyilin. Miksi itkin? En tiedä, se saattoi johtua siitä että itkeminen on minulle tapa purkaa tunteitani, tein rättikässän tunnilla virheen ja pahoitin mieleni ja koko viimeviikon paineet purkautuivat. Aloin itkeä. En siis sillä tavalla että paruin suoraan huutoon vaan kyyneleet vain kohosivat silmiini.

Asia oli mikä hymyilytti minua tänään koulussa oli se kun joku minun luokkalaiseni huomautti tänään:

"Yök. En ymmärrä itseäni".

Eli tunteita minulla kyllä tänään riitti. Tämän lisäksi aloin tänään taas kehitellä laulua.

"Saumat täytyy purkaa.

Alusta aloittaa.

Ei auta vaikka mulle sanotaan,

on moni muukin tehnyt virheen saman.

Muisto virheestä jää

pysyvästi sydämeen.

Älä näin tee..."

 

Niin ja sitten mikäli jotakuta kiinnostaa olen instagramissa nimellä taiteijiatar. Että menkääs follaa mua ja tykkäilee mun piirrustuskuvista X)

Miksi ajattelin aloittaa bloggaamisen? Koska minusta tuntui että puhuin yksikseni liikaa, murehdin asioista ja minusta tuntui että olen tulossa friikiksi. Niin tuossa ovat syyt bloggaamiselle. Halusin jakaa ajatuksiani, kirjoittaa päiväkirjaa. Eli tämä blogi johon olet nyt eksynyt on minun, nuoren murrosiän partaalla olevan Doctor whon ja kirjoihin hullaantuneen tytön mietiskelyblogi.

Kuka minä sitten olen ihmisenä? Muiden mielestä olen hieman outo, kirjafanaatikko, hikke, ystävä ja nykyajasta hieman jäljessä oleva ihminen. Itseni mielestä olen huomion hakuinen, hieman outoa teeskentelevä, haavemaailmassa elävä nuori, joka kokee hieman liian varhaista henkistä murrosikää. Niin ja olen minä myös ihminen jonka elämä on välillä yhtä teatteria, valehtelun, ihmissuhteiden, syrjimisen ja kavereiden suhteen.

Pidän lukemisesta, kirjoittamisesta, piirtämisestä, maalaamisesta, näyttelemisestä, kissoista, Doctor whosta, suklaasta ja järvistä. Rakastan kirjoja. Viime vuonna luin kirjoja mielestäni aivan älyttömästi, luin silloin n. 23 000 sivua!! Tykkään myös kirjoittaa tarinoita, lauluja ja muita tekstin pätkiä. Kuvataidetta olen harrastanut 8 vuotta ja näyttelemistä viimeiset kaksi vuotta. Doctor whon jäin kuokkuun viime kuussa kun samastuin River Song nimiseen hahmoon. Luonnosta minä pidän myös ja erityisesti vesi on minulle läheinen luonnonelementti.

Entä miksi minä luen? Vastaus: Paetakseni omaa elämääni. Se on totta pakenen kirjoihin todellisuuttuni. En haluaisi kohdaa todellisuutta ja kirjoissa voin sukeltaa joniun muun elämää ja pystyn omaksumaan jokun muun tunteet kuin omai. Sama juttu pätee kirjoittamiseen, näyttelemiseen jne.

Pelkään hieman omaa elämääni se on niin karua. Ei minulla onneksi ole mitään vakavaa sairautta tai muuta, mutta silti tuntuu että olen esim. meidän luokan tytöistä se joka on hieman "erillainen."

"Ei mua syrjitä,

tai edes kiusata,

mut joskus vaan tuntuu tältä.

Tekis mieli huutaa ja sanoo vastaan,

mutta en uskalla.

Olen siihen varmaan liian arka.

Mä seison ryhmässä,

mut oikeesti oon olkopuolella." Tuossa on teille pieni pätkä laulustani, joka koskee tämän hetkistä elämän tilannetta varsinkin koulussa. Viime vuonna oli vielä pahempi tilanne. Minä en itkenyt koulussa kuten eräs kaverini, minua ei kutsuttu riitojen selvittelyyn, olin hieman ulkopuolella koko syrjimisjutusta. Silti minusta tuntui että tilanne koski minua. Minulle oltiin ystävällisiä ja minua ei häädetty ulos porukasta kuten eräitä, mutta kukaan ei selittänyt minulle mille asialle kulloinkin naurettiin, minua ei pyydetty leffaan tai jollekkulle koulun jälkeen. En minä kyllä pyytänyt ketään itsekkään joten syy oli minunkin. Tai siis kyllä minut joskus pyydettiin johonkin mukaan mutta hyvin harvoin.

Nykyään olen ehkä hieman paremmin kiinni porukassa. Silti olen enemmän erään kutsutaan häntä vaikka L:läksi kanssa. Haluaisin olla muidenkin kanssa mutta L on ehkä hieman omistushaluinen. Hän on muidenkin kanssa hieman, mutta kyllästyy pian ja pyytää, että lähdettäisiin kävelemään. Olen hieman kahden tulen välissä. En haluaisi menettää L:än ystävyyttä, mutta toisaalta haluan olla myös muiden kanssa, joka taas on hieman hankalaa koska muilla on L:ään hieman jäiset välit. Ja koska L itkee helposti, haluaa lähes aina tehdä oman mielensä mukaan ja eritoten inhoan sitä kun olen oppinut että ei kannata olla opettajissa aivan kiinni, niin juuri L kiskoo minua joka välitunti puhumaan jonkun opettajan kanssa. Hän on hyvä koulussa, tai siis yrittää olla hyvä, L on opettajien lemmikki ja hän on lähes aina käsi pystyssä että, minä, minä, minä, minä voin hoitaa tämän homman. Ja kaiken lisäksin L yrittää kiskoa minut mukaan kaikkeen tähän hommaan. No hyvä on. Myönnän, olen hänelle mutta vvain hieman kateellinen, enemmän olen kyllä muille meidän luokkalaisille kateelllinen. Muiden nuorten elämä vain vaikuttaa päällisin puolin vain niin paljon helpommalta. Omani tuntuu niin kivikkoiselta, mutkikkaalta ja painajaismaiselta. Tai no ei nyt ihan painajaismaiselta mutta kumminkin oudolta.