Kaveriporukat. Ne taitavat olla monelle nuorelle tärkeitä. Ne olivat minullekkin, ennen kuin aloin viettää aikaa L:län kanssa. Nyt minusta tuntuu että minuakin hieman syrjitään. En ole kovin sosiaalinen, mutta olisihan se varmasti kiva tietää mille kaikki hymyilevät. Meidän luokallamme tytöjen keskuudessa syrjiminen oli pahimmillaan viime vuonna. Silloin kaikki nämä somejutut olivat uutta ja niin "ihkua". Olen siis itsekkin instagramissa, mutta puhelimeni ei ole mikää Iphone, en ole snapchatissa ja Whatsapikin (en nyt muista miten se kirjoitetaan) joudun poistamaan kun se ei toimi. Toinen syy miksi minua vieruksutaan on varmaan hieman oudot käytöstapani, hikkeyteni ja se että minun pitäisi kuulemman hankkia elämä, koska kuulemman hautaudun kirjojen alle.

Minulla on joitakin hieman hassuja tapoja kuten se että käytän aika paljon adjektiivia ihastuttava, kallistan päätäni sillä tavalla lintumaisesti, nauran asioille joita muut eivät ymmärrä, hullaannun historiasta, fykestä ja helmikirjonnasta kässäntunnilla ja tykkään tehdä pieni kokoisia töitä. Näitä ominaisuuksia luokkalaiseni eivät ymmärrä. Kun tähän liitetään vielä se että olen luokkalaisteni mielestä hikke, en ole muotitietoinen, olen aina hieman nuhjuinen, minulla on paksut hoitamattomat kulmakarvat ja olen luokkalaisteni mielestä tätimäinen, ymmärrätte ehkä miksi minulla ei ole kovinkaan paljon kavereita.

On minulla siis kavereita, tai ainakin oletan että he pitävät itseään minun kavereinaan. Mitään BFFää minulla ei ole. L viime vuonna kyllä halusi että olisimme bestiksiä, mutta en minä halua sitoutua johonkuhun ihmiseen ja sitä paitsi näkemyksemme kaveruudesta olivat mielestäni erillaiset. Minun mielestäni voi olla jonkun hyväkaveri, vaikka ei olisikaan hänen kanssaan joka välitunti, kävelisi käsikynkässä ja hankkisi bestiskorua.

Minua on valitettavasi niin helppo manipuloida, lahjoa jne. En lähes ikinä sano että ei, en halua. Tällä viikolla sanoin kuitenkin niin L:lle ja hän suuttui, minulle. Mielestäni minulla on oikeus sanoa ei jollekkin vapaaehtoisjutulle koulussa. Tuntuu että olisin koiranpentu. Sellainen joka kyllä seuraa kiltisti perässä, mutta lähtee vähäksi aikaa omille teilleen. Minä en halua olla koiranpentu. Haluan että minulla on ystäviä, jotka näkevät minut sellaisena kuin olen, en sellasena kuin mitä kenties esitän muille. Aivan, esitän yleensä ihmisille sellaista ystävää/ihmistä jona he näkevät minut. En edes tiedä miksi. Minulla on vain sellainen tyhmä tapa. Haluaisin että minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen, jotta minun ei tarvitsisi paeta omaa itseäni kirjoihin.